Ilmoittaudu: https://onlinepilatesclasses.com/product/march-31-2020-turku-finland/

Aika: Tiistaina 31.3. klo 18.30

Paikka: Sinä päätät!

Hinta: 10 € (valitse valuutaksi € niin 20$ muuttuu 10 €)

Ethän silti saavu studiolle, mikäli sinulla on koronaviruksen oireita tai epäilet altistuneesi virukselle vaan jää silloin kotiin lepäämään!

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna PilateSM-studiolla tehdään PilatesHyvää tavoitteena kerätä varoja Roosa nauha -keräykselle. Lisätietoja tästä linkistä, tervetuloa mukaan!

Viimeiset viikot Amsterdamissa kuluivat vauhdilla. Yritin pysyä positiivisillä mielin mutta toki mamman kuolema oli usein mielessä ja siihen liittyvien asioiden hoitaminen lähes päivittäinen puheenaihe kotipuolen kanssa.

Samalla tasapainoilin, miten saisin työt sellaiseen vaiheeseen, että voisin hyvin mielin jättää ne seuraavalle komennuslaiselle, mitä kaikkea haluan vielä tehdä ennen paluuta Suomeen, kenet uusista ystävistäni ehdin nähdä jne. Ja aika juoksi. Yhtäkkiä oli jo viimeinen ilta työkavereideni kanssa, seuraavan päivän pilatestunti hirveässä krapulassa (en suosittele mutta ainakin Monicalla oli hauskaa, jos ei muuta positiivista…) ja pakkaaminen. Tunnelma oli erittäin haikea. Tiesin, että palaan kotiin hankalaan tilanteeseen; putkiremontti edelleen päällä, töissä vuoden kiireisimmät ajat, paljon asioita järjesteltävänä. Hei hei rento fiilis, rauhalliset päivät pilatespuuhissa ja siisti, oma asunto…

Huhtikuu oli vaikea. Arki pyörähti rysähtäen käyntiin ja yritin pyörittää sitä asuen äitini luona Taivassalossa. Päivittäistä järjestelyä, miten pääsen töihin ja entäs sitten, jos minulla on menoa töiden jälkeen niin missä sitten nukun, kun en enää pääse Taivassaloon. Muutamia öitä tuli vietettyä studion lattialla, muutamia kavereiden sohvilla… Hautajaiset, mamman asunnon tyhjentäminen ja perunkirjoitus… Päivä kerrallaan, ei siinä muu auttanut. Toukokuu helpotti näiltä osin, kun pääsin takaisin omaan asuntooni. Remontti kuitenkin oli myöhässä ja jatkuu edelleen talon muissa osissa, poraaminen alkaa joka aamu klo 7. Töitä oli paljon ja deadlinet lähestyivät. Samalla kuitenkin komennuksen jälkivaikutukset alkoivat tuntua.

En tiedä tiesittekö mutta on koko ajan yleistyvä ongelma, että komennuslaiset palatessaan kotiin tuntevat olonsa hyvin tyytymättömiksi ja usea päätyykin vaihtamaan työpaikkaa nopeasti komennuksen jälkeen. Syy on hyvin yksinkertainen ja järkeenkäyvä; komennuksella kaikki on ollut uutta ja jännää. On ehkä saanut haastavampia tehtäviä, työntekotavat ovat saattaneet sopia itselle paremmin tai kenties on tehnyt totaalisesti jotain muuta kuin kotipuolessa. Komennuksen päätyttyä vastaavia tehtäviä ei kuitenkaan kotiyhtiöstä välttämättä löydy ja saattaa joutua palaamaan täysin samoihin tehtäviin, joita jopa saattoi lähteä pakoon komennukselle. Ei siis ihme, että saattaa alkaa miettimään uusia mahdollisuuksia.

Vaikka olin vain kolme kuukautta poissa, nautin olostani huomattavasti, tein paljon itsetutkiskelua ja koitin miettiä, mikä sen hyvän fiiliksen teki ja miten voisin luoda samat olosuhteet myös Suomeen. Olen erittäin onnekas, että sain kokea tällaisen periodin elämässäni, sillä ilman en välttämättä olisi uskaltanut kyseenalaistaa, että voisiko elämä olla parempaa. Nyt olen nähnyt, että se todellakin voi olla, joten nyt uskallan tavoitella sitä. 

 

 

Uskon, että se oli tärkein asia, jonka toin kotiin Amsterdamista ja nyt koitan vaalia sitä päivä päivältä ja toivottavasti jossain kohtaa saavutan saman fiiliksen kuin Amsterdamissa. Muutoksia tarvitaan. Pilatesstudioni oli niistä ensimmäinen mutta ei todellakaan viimeinen 😉

 

 

 

 

 

Tästä viikosta ei paljoa ole sanottavaa. Olen koittanut tehdä kasautuneita töitä pois ja treenata. Olo on ollut uskomattoman väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pilatestunneilla kropan oireilun huomaa hyvin. Kestävyys on hukassa ja uusia jumeja on ilmestynyt ympäri kroppaa. Tunnin jälkeen on kuitenkin taas parempi olo, onneksi tällä viikolla on ollut kaksi yksilötuntia.

Elämä kuitenkin jatkuu surullisesta fiiliksestä huolimatta ja on tässä viikossa jotain hyvääkin ollut. Perjantaina aloitin Hyvinvointivalmennus Studio Onen Mikon kanssa kolmen kuukauden rupeaman, jonka aikana hänen on tarkoitus pitää minut ruodussa, kun muokkaan elämäntapojani vielä entisestään tavoitteitani tukeviksi. Ei siis mikään perinteinen pt-jakso vaan olen itse vastuussa treeneistäni ja syömisistäni mutta hänen tehtävänsä on tukea minua rutiinin muodostumiseen asti ja kannustaa tekemään hyviä valintoja.

Kuva by @katrihaavistophotography

Lähestyin Mikkoa otsikolla Itsekuri kadoksissa, joka kuvaa mielestäni hyvin ongelmaani. Pidän treenaamisesta mutta heti muutaman taukopäivän jälkeen takaisin rytmiin palaaminen on vaikeaa. Kiireisessä aikataulussa treeneistä tuntuu aina olevan helpoin luopua mutta eihän siinä ole mitään järkeä; miksi luovun juuri siitä mistä pidän ja mikä antaa minulle energiaa muihin taskeihin? Omista tottumuksistaan eli treeneistä tinkimisestä on kuitenkin vaikea päästä eroon varsinkin kun palaan Suomeen veroilmoituskaudelle ja vielä ilman asuntoa Turussa neljään viikkoon. Mutta jotenkin aion saada treenit sovitettua niihinkin muutamaan viikkoon ja Mikko saa pitää huolen siitä, että en syö sanojani tässä.

Syömisestä puheenollen, se vasta vaikeaa onkin. En pidä syömisestä aktiviteettina (ruuan, herkkujen kyllä), en pidä kokkaamisesta, en pidä kasviksista, en pidä kaupassa käymisestä enkä todellakaan pidä siitä, että terveellinen ruoka maksaa niin paljon. Lisäksi olen ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan syömisen suhteen, sillä nuoruudessa ruokatottumukseni olivat kauheat mutta jos objektiivisesti ajattelee, olen päässyt siitä jo pitkälle. Olen kuitenkin käyttänyt apuna kaikenlaisia fitness-ruokavalioita, punninnut jokaisen suupalan, seurannut kiellettyjen tuotteiden listoja ja kirjannut kaiken ylös ja ties mitä hullua. Jopa maitotilkka sai moitteita yhdessä kohtaa valmentajaltani. No nämä yritykset eivät ole onnistumisiin johtaneet ja itsekriittisyys on osaltaan saanut syödäkseen.

Voin rajata herkkupäivät muutamiin, ei ongelmaa. Mutta kun otan herkut pois arjestani, ongelmakseni nousee, etten syö tarpeeksi. Suorittajaluonteelle tässä on ollut avuksi ruokapäiväkirja-appi, jonka avulla pystyn helposti seuraamaan, että saan tarpeeksi ruokaa päivittäin. Tavalla, jossa kaikki kalorit eivät tule sipsipusseista… Toki Hollannissa lempiappini ei toimi mutta se pääsee varmasti taas käyttöön, kun palaan Suomeen.

Mikolla oli tähänkin hyvin rento ote ja hän lähti lähestymään koko ruokavaliota ilon kautta eli siitä, mitä haluaisin syödä, jos saisin itse päättää. Ymmärsin, että voin syödä ihan terveellisesti ilman, että se on vaikeaa pakkopullaa, kunhan olen hieman luova. Odotan innolla tätä kolmea kuukautta ja on mukavaa saada kannustusta matkalla kohti kestäviä tapoja, jotka tukevat jokapäiväistä jaksamista ja omia tavoitteitani. Ei ole kuulemma häpeä pyytää apua, vaikka miten tuntuu, että pitäisi osata itekkin 😉

Just for me:

Kylpyöljyjä, miten ihana keksintö. Hyvä spinningtunti, paljon mereneläviä, kaksi pilatesyksäriä viikon sisällä, uusi mineraalimeikkipuuteri ja kuorinta-aine, jotka kirkastavat ilmeen 🙂

Kuunnellut äänikirjat:

  • Eleanorille kuuluu ihan hyvää – Vähän outo…
  • Röyhkeyskoulu – Alku on hyvin lupaava.

Isoäitini nukkui tiistaiaamuna pois. Hän oli joutunut sairaalaan edeltävänä perjantaina heikon olon takia. Hänet oli Uudestakaupungista siirretty Turkuun TYKSiin, sillä heikon olon takana ei ollutkaan vain flunssa taikka mahatauti vaan hän oli saanut tietämättään sydänkohtauksen, joka oli vaurioittanut hänen sydäntään huomattavasti. Kun sydän ei pumppaa kunnolla, keuhkoihin kerääntyy nestettä ja olo heikkenee.

Uutiset perjantaina olivat jo melko järkyttäviä. Hoitajien puheista saimme kuvan, että se on menoa nyt ja siinäpä meni päivä itkiessä. Toivoa kuitenkin antoi isoäitini suhteellisen pirteänkuuloinen ääni ja puheet kotiinlähdöstä. Viikonlopun aikana aloimme jo uskoa, että selvisimme säikähdyksellä, sillä hänen olonsa parantui päivä päivältä eikä vajaatoimintaisella sydämellä jatkaminen olisi mahdottomuus.

Tiistaiaamuna hän oli herännyt normaalisti ihan pirteänä, tehnyt aamutoimet ja palannut sänkyyn odottamaan aamupalaa. Hänet oli tarkoitus siirtää takaisin Uuteenkaupunkiin myöhemmin sinä päivänä taikka keskiviikkona. Hän kuitenkin sai toisen sydänkohtauksen eikä sydän enää kestänyt sitä.

Järkytys oli suuri, kun äitini soitti minulle tuona aamuna. Tiesin, että jotain oli pielessä, koska hän soitti liian aikaisin. Luulin kuitenkin, että isoäitini tilassa ilmenisi ensin jonkinlaista heikkenemistä ja äiti soittaisi siitä mutta ei, kaikki oli jo ohi. En tiennyt, mitä tehdä. Tällaisten uutisten kuuleminen yksin ulkomailla… Ravasin asuntoani edestakaisin itkien ja täristen ja miettien, että kuuluuko nyt lentää kotiin. Ilmoitin pomoilleni niin Hollantiin kuin Suomeen ja Hollannin pomo kysyi heti, milloin lennän kotiin. Se kertoi, että kyllä, nyt kuuluu lentää kotiin.

Tiistai oli elämäni pisin päivä tähän mennessä, lensin kotiin siis vasta keskiviikkona. Kello ei vain yksinkertaisesti liikkunut eteenpäin. Minut teki suunnattoman surulliseksi kaiken lisäksi se, että olin jo perjantain uutisten jälkeen päättänyt, että haluan kertoa isoäidilleni pilatesstudiosuunnitelmistani. En ollut kertonut hänelle mitään vielä, sillä pelkäsin hänen reaktiotaan. Halusin kuitenkin uskoa, että hän olisi enemmän ylpeä minusta kuin kauhistunut. Viikonlopun puhelut olivat melko lyhyitä ja hän selitti enimmäkseen hyvännäköisistä mieshoitajista, jotka kävivät häntä kylvettämässä. Maanantaina olin kuitenkin päättänyt kertoa suunnitelmistani mutta juuri sillä hetkellä hänen piti lopettaa, koska hoitajat tulivat tekemään jotain. Ajattelin, että soitan sitten tiistaina uudelleen, kun eihän siinä nyt mikään kiire ollut, kun hänen olonsa oli paranemaan päin mutta miten väärässä olinkaan. Äiti kuitenkin uskoo, että parempi näin ja että isoäitini olisi vain kauhistunut suunnitelmistani. Haluan edelleen uskoa, että äiti on väärässä ja olisin tehnyt isoäitini ylpeäksi.

Lensin siis keskiviikkona kotiin. Oma asuntoni on tällä hetkellä remontissa, joten olin koko loppuviikon äitini luona. Puuhastelimme kaikenlaista, puhuimme isoäidistäni ja vietimme aikaa siskoni perheen kanssa. Hoidimme myös kaikenlaisia velvollisuuksia, joita läheisen kuolema luo. On muuten byrokraattista puuhaa kuolla Suomessa… Loppuviikko oli enimmäkseen mukava, emme oikein tainneet ketään vielä tajuta koko menetystä täysin.

Isoäitini olisi täyttänyt 86 vuotta keväällä. Häneltä jäi juuri näkemättä tyttärensä 60-vuotispäivä, johon olisi ollut enää vähän yli kuukausi. Isoäitini osasi olla rasittava. Hän teki kaikkensa pilatakseen meidän joulumme, kun ei itse niistä välittänyt, hän ei suostunut lähtemään kotoaan mutta kuitenkin syyllisti meitä, kun emme pitäneet hänelle enemmän suoraa. Olimme huolissamme hänestä usein, sillä hän jääräpäisesti asui edelleen yksin kotona, vaikka kunto vaihteli suunnattomasti. Mitään seniori-ihmisille tarkoitettuja turvavälineitä hän ei huolinut ja piti kännykkäänsä äänettömällä vähän väliä eikä näin ollen vastannut siihen. Hän oli myös hyvin ”vanhanaikainen” eikä oikein ymmärtänyt esimerkiksi nykypäivän työelämää. Hän pelkäsi robottien valtaavan työpaikat. Välillä keskustelumme olivat hieman turhauttavia (hänestä minun pitäisi esimerkiksi luopua kissoistani) mutta en siitä sen enempää hänelle sanonut, oli kuitenkin mukava keskustella hänen kanssaan.

Kaikesta huolimatta hän oli rakas isoäitini, viimeinen isovanhempi, joka minulla oli. Hän jaksoi kuunnella kuulumisiani viikoittain lähemmäs tunnin kerrallaan. Hän paistoi maailman parhaat lätyt sekä teki minulle aina sydämenilonkakun (hänen versionsa sydämensurunkakusta), kun näimme. Hän kannusti ja tuki minua eteenpäin, lauloi joka syntymäpäivä minulle hyvää syntymäpäivää puhelimessa. Hän oli harvoja, jotka muistivat nimipäiväni. Hän helpotti oloani, kun stressasin. Ompelutaitojeni ja matikkapääni lähde. Maksoi minulle viikkorahaa valmistumiseen asti…

Ainoana lohdutuksena tässä on se, ettei hän ehtinyt olemaan kuin muutaman päivän sairaalassa. Toki olisin omalta kannaltani toivonut, että olisin ehtinyt sanoa hyvästit mutta hän ei halunnut joutua sairaalaan yhtään kauemmaksi aikaa kuin on tarve. Isoisäni joutui aikoinaan makaamaan sairaalassa kolme vuotta niin, että pää edelleen toimi mutta liikkuminen heikkeni kokoajan. Isoäitini kävi katsomassa häntä melkein päivittäin ja joutuessaan seuraamaan isoisäni lipumista pois, ymmärrän täysin, ettei hän halunnut samaa kohtaloa ja nyt hän totisesti vältti sen.

Nyt istun koneessa matkalla takaisin Hollantiin. Pakko sanoa, että tekisin melkeinpä mitä vaan muuta mieluummin. Suru alkaa vasta iskeä, kun ikävä kasvaa. Tuntuu kokoajan, että pitäisi soittaa isoäidilleni tai kertoa hänelle esimerkiksi remonttini edistymisestä, kun hän oli siitä niin huolissaan. Koko Hollanti-hommasta meni vähän nyt maku ja halu olla kotona on suuri. Sille ei kuitenkaan nyt mitään mahda vaan on pakko koittaa ottaa viimeisistä viikoista komennuksella kaikki irti. Se oli myös isoäitini viimeinen neuvo minulle; maksa kissanvahdillesi, tsemppaa Hollannissa loppuaika ja pidä vähän hauskaakin. Niin se menee kuin on tällätty. Toivottavasti pystyn noudattamaan hänen neuvoaan.

Lopuksi vielä kiitos kaikille, jotka ovat tämän viikon aikana tukeneet minua ja eläneet kanssani tässä surussa. <3

Looking up to you. Kuva by @katrihaavistophotography

Sinne meni taas kolme viikkoa, hupsista… Niin paljon kerrottavaa, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Töissä pidemmät päivät alkavat hiljalleen tuntumaan ja työtehtäviäkin on ruvennut tulemaan enemmän. Kiireestä ei kuitenkaan voi vieläkään puhua vaan nyt on melko sopiva; rento tahti mutta aika ei matele. Sain myös hoidettua jäsenyyden toimiston kuntokeskukseen, joten pääsin pitkästä aikaa kunnolla nostamaan rautaa ja polkemaan pyörää. Kuntosalille palaaminen kuitenkin on nostanut esiin ongelman, sillä lihakset ovat sen jäljiltä melko jäykät eikä se taas sovi yhteen pilateksen kanssa. Mites sitten tasapainoitan nämä kaksi, siinäpä kysymys…

 

 

 

 

 

Testasinpa myös keskuksen tarjoamaa pilatestuntia. Ohjaaja kertoi opettavansa fitnesspilatesta. Odotin innolla näkeväni, mitä on fitnesspilates mutta hän oli ottanut hieman klassisemman suunnan tunnilla, jolla olin. Fitnesspilates siis jäi vielä näkemättä. Moni pilateksen peruselementti puuttui tunnilta; flow, keskittyminen, pituuden hakeminen, tarkkuus… Hyvä treeni, tuntui keskivartalossa ja tuli hiki mutta fiilis täysin eri kuin oman harjoituksen jälkeen. Hieman turhautunut jopa mutta muut tunnilla olevat rakastivat sitä, joten ohjaaja vastasi selkeästi yleisön toiveisiin 🙂 Onko se hyvä vai huono, se onkin täysin eri keskustelu.

Olen jatkanut pilateksen yksilöharjoituksia viikoittain. Viimeisimpänä harjoitteluvälineenä olemme käyttäneet low chairia ja sepä on hauska vehje. Jalkoja hieman heikottaa tällä hetkellä. Olen käynyt myös ryhmätornitunnilla. Studiolla on siis tornipääty/mattoyhdistelmiä pienryhmätuntia varten ja ai että, oli rankka tunti. Ohjaajan tahti oli melkoinen ensikertalaiselle, kyseessä oli ryhmä, jonka kävijät olivat selkeästi vakkareita. Tuttuja liikkeitä kuitenkin, ohjaajan omalla twistillä maustettuina.

Keskittyminen ryhmätornitunnilla oli kuitenkin hukassa, sain jopa vähän moitteita siitä ohjaajalta hienoisesti piilotettuna rivien väliin 😀 Mutta tunnille saapuessani vain muutamien kymmenien metrien päässä tapahtui ammuskelu. Kun kuulimme, mitä oli tapahtunut niin eihän se mitään niin vakavaa ollut. Poliisi oli ampunut jonkun aseen kanssa heiluneen. Mutta tunnilla olimme vain kuulleet laukaukset (ja niitä oli monta), tiesimme, että joku makaa ammuttuna maassa ja näimme ikkunasta poliisiautojen välkkyvät valot niin keskityppä siinä sitten. Ilmeisesti täällä tapahtuu ammuskeluja vähän väliä mutta turkulaiselle tuollainen oli melko pelottava juttu. Things I learned in Amsterdam: miltä automaattiase kuulostaa.

Takaisin iloisempiin asioihin, sillä on nimittäin yksi seikka, jota ei voi ohittaa, sää. Aurinkoa ja lämpöä on riittänyt nyt puolitoista viikkoa. Tänään auringossa oli niin lämmin, että takki oli liikaa ja villapaidallakin oli melko kuuma. Viime viikon sunnuntaina kiertelin Vondelparkissa ja söin ulkona. Helmikuun puolessa välissä! Myös ensi viikon alku näyttää uskomattomalta. Aurinko tekee kaikesta parempaa. Ja voi käyttää jo avokkaita, miten ihanaa. Olin tuonut Suomesta kevätkengät mutta huomasin, että niiden valkoinen kumipohja on muuttunut keltaiseksi. Yäk. Noh, täytyy varmaan ostaa uudet kevätkengät. Ja nyt ne, jotka seuraavat minua Instassa ja ovat nähneet ostamani blingiavokkaat, ne ovat ihan erilaiset kuin piloilla olevat kengät, joten niitä ei lasketa. Vaikka kummatkin ovat blingikengät…

 

Viisi viikkoa jäljellä, aika todella lentää mutta aion nauttia jokaisesta jäljellä olevasta hetkestä. Ja ai että, mitä odottaakaan huhtikuussa Suomessa, stay tuned.

Just for me:

Uusi pikkulaukku, pihvejä, kevään kunniaksi valkoviiniä, paljon kylpyjä, hengailua työkavereiden kanssa, kiertelyä ympäri kaupunkia, ihmisten katselua kadunvarsikahviloissa, uunipaistettuja sipsejä, aurinkoa aurinko aurinkoa.

Kuunnellut äänikirjat:

  • Lisää Himoshoppaajaa…
  • Sapiens etenee, pakolla loppuun.

 

Tällä viikolla on minglattu paljon. Aluksi maanantaina istuin lähipubissa keittiöhiirtäni paossa ja pubin lasitetulla terassilla viereiseen pöytään istuivat kaksi miestä, joiden tunnistin nopeasti puhuvan suomea. Hieman pohdin, että miten sitä keskustelua nyt sitten aloittaisi mutta eipä se ollut vaikeaa, kun terassin lattian poikki juoksi hiiri… Ne taitavat seurata minua… Oli kuitenkin mukava istua iltaa ja jutella niitä näitä suomeksi. Herrat olivat myös konsultteja, joten keskustelua riitti jo siltä alalta. 

Keskiviikkona osallistuin InterNations-verkoston New Comers -tapahtumaan. Tapahtuma on tarkoitettu Amsterdamiin muuttaneille henkilöille, jotka haluavat tutustua uusiin ihmisiin. Minua oli hieman varoiteltu, että ei sellaiseen jättitapahtumaan voisi mennä yksin, sillä kaikki tulisivat sinne jonkin jo tuntemansa kaverin kanssa. En kuitenkaan kuunnellut tätä ja hyvä niin, sillä tapahtuma oli täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, jotka osallistuivat siihen avoimin mielin. Ja olivat tulleet ihan yksin niin kuin minäkin.  Tutustuin moniin uusiin ihmisiin, joista tiedän tapaavani muutamia myös uudelleen. Illan aikana kuitenkin opin, että kannattaa olla tarkkana, miten kertoo työskentelevänsä verojen kanssa. Ilmeisesti minulla on hieman taksikuskin lookia ja lausuessani ”taxes”, kuulostaa se ihan ”taxis”… Parastahan oli, että tämä selvisi minulle vasta puolessa välissä iltaa. Ehkä taksien kanssa työskentelevänä esittäytyminen oli menestyksekkään illan salaisuus.

Perjantaina jatkoimme työkaverini kanssa InterNationsin parissa after workeillä lähipubissa. Tällä kertaa porukka oli pienempi, vajaa kymmenen henkilöä. Paikka oli selkeästi paikallisten suosiossa ja siellä oli hyvin meluisaa, joten ääni oli melko käheänä seuraavana aamuna, kun olin väkisin yrittänyt keskustella ihmisten kanssa huutamalla melun yli. Yhden tytön kanssa sovimme brunssista lähiviikonloppuina. Bondasimme helmien kautta, kukapa ei niistä tykkäisi ja saatoin olla jälleen täynnä niitä glitterikenkieni lisäksi. Hänelle after workit tosin olivat jo after after workit, joten saattaapi olla, ettei hän muista brunssisuunnitelmiamme 🙂

Lauantaina tapasin naisen keskiviikon tapahtumasta uudelleen. Hän on muuttanut Amsterdamiin miehen perässä ja jättänyt taakseen käsittääkseni melko loistokkaan elämän New Yorkissa. Nyt hänellä on täällä pieni vauva ja hän koettaa sopeutua uuteen elämäänsä, joka on hyvin erilainen kuin hänen elämänsä oli NYC:ssä. Kävimme ensin valokuvausmuseossa, jossa oli näyttely ruokakuvista ja 3D-taidetta metsästä. Hän pohtikin osuvasti, että kuka määrittelee, mikä on taidetta, sillä pakko sanoa, että moni Instagram-ruokakuva on mielestäni hienompi kuin kuvat museon seinillä. Kumpikaan ei ollut ihan vakuuttunut näyttelyn sisällöstä mutta olihan se elämys. Nyt voin sanoa käyneeni täällä muussakin museossa kuin seksimuseossa. Museokäynnin jälkeen hän näytti minulle lempiravintolansa, jossa oli hänen mukaansa NYC-fiilistä. Tämä siis oli koko illan teema, koetin keksiä tekemistä, jolla hänen kotikaipuunsa edes hieman hellittäisi. Jotenkin hassua, että olemme täysin eri elämänvaiheissa ja taitaa meillä olla jonkin verran ikäeroakin mutta jotenkin minusta tuntui ensimmäistä kertaa täällä samalta kuin istuisin iltaa parhaiden tyttökavereideni kanssa Suomessa.

Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä ja aika vaan tuntui lentävän. Ainoa ero oli, että nyt istuimme baaritiskillä. Olen aina katsonut elokuvista ja sarjoista, miten ihmiset istuvat baaritiskillä mutta Suomessa se ei ole niin tapana mutta olihan se kätevää olla lähempänä toista, kurkku sai levätä edellisen illan huutamisesta, kun pystyi käymään keskustelua normaaliin ääneen, vaikka paikka oli melko pieni ja täynnä. Jaoimme myös ruokamme ja nauroimmekin, että kummallekin oli tullut sellainen ensitreffifiilis mutta kaipa se kuuluu asiaan, kun tutustut uuteen ihmiseen vaikkakaan et romanttisessa mielessä.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on palkitsevaa mutta on se myös raskasta. Olen kuitenkin innoissani, että olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja pitkistä työpäivistä huolimatta olen jaksanut myös astua pois mukavuusalueeltani ja antaa uusille ihmisille mahdollisuuden. Toivottavasti lähden täältä mukanani muutama uutta elinikäistä ystävyyssuhdetta 🙂

Just for me:

Paljon uusia tuttavuuksia, useita pilatestreenejä, aurinkoa, iPhonelle kuvausjalusta pitkän etsinnän jälkeen, todella hyvin paistettu pihvi, kevään suunnitelmia eteenpäin, kirjakaupassa pyörimistä, lisää pannukakkuja…

Kuunnellut äänikirjat:

  • Himoshoppaajat loppuun, en edes kerro kuinka monta niitä oli…
  • Sapiens, edelleen yritän mutta en vaan pääse jyvälle.

Taisivat hieman pidemmät päivät alkaa tuntumaan, sillä melkoinen väsymys on vaivannut koko viikon. Ja sen mukana pieni koti-ikävä nosti päätään. Pahojen tapojeni mukaisesti koitin taistella sitä vastaan after workeillä ja roskaruualla ja sehän päättyi hyvin… Ihmismieli on hassu juttu. Teet samaa asiaa jotenkin odottaen eri lopputulosta mutta joka kerta. Lopputulos on sama. Tai jopa edellistä kertaa pahempi. Mutta silti. Teet sen uudelleen. Joku on väittänyt, että paheiden määrä on vakio. Melko masentava ajatus. Luulen, että lopulta se on kuitenkin vain omaa tyhmyyttä…

Olihan viikossa paljon hyvääkin. Viikonloppu oli ihanan rento. Lauantaina oli taas pilatespäivä. Monica kehui kehitystäni jo neljän kerran jälkeen. Yksilöohjaus toimii!! (Vaikka siinä hetkessä en kyllä osannut ottaa kehuja vastaan, olo oli niin turvonnut ja kankea ja halusin vain piiloutua peiton alle pallovatsani kanssa.) Huomasin vieressäni olevan kirjakaupan myyvän ainoastaan englanninkielisiä kirjoja. Kolmessa kerroksessa. Niin paljon kaikkia ihania kirjoja. Ja ymmärsin kaiken toisin kuin hollantilaisessa kaupassa. Veikkaan, että tulen viettämään siellä vielä paljon aikaa. Söin hyvin, katselin elokuvia ja koitin ladata akkuja seuraavaan viikkoon.

Kuva by @katrihaavistophotography

Just for me:

Viikonlopun runsaat aamupalat, lettu mansikoilla, ylhäällä mainittu kirjakauppa (kenties vietin siellä vähän kauemmin kuin annoin ymmärtää), etäpäivä, Netflixin uusi sarja Yummy Mummies, popcorneja, teehetki pilateslehden kanssa.

Kuunnellut äänikirjat:

Lisää Himoshoppaajaa, miten niin älytön kirjasarja voikin olla niin koukuttava…