fbpx

Isoäitini nukkui tiistaiaamuna pois. Hän oli joutunut sairaalaan edeltävänä perjantaina heikon olon takia. Hänet oli Uudestakaupungista siirretty Turkuun TYKSiin, sillä heikon olon takana ei ollutkaan vain flunssa taikka mahatauti vaan hän oli saanut tietämättään sydänkohtauksen, joka oli vaurioittanut hänen sydäntään huomattavasti. Kun sydän ei pumppaa kunnolla, keuhkoihin kerääntyy nestettä ja olo heikkenee.

Uutiset perjantaina olivat jo melko järkyttäviä. Hoitajien puheista saimme kuvan, että se on menoa nyt ja siinäpä meni päivä itkiessä. Toivoa kuitenkin antoi isoäitini suhteellisen pirteänkuuloinen ääni ja puheet kotiinlähdöstä. Viikonlopun aikana aloimme jo uskoa, että selvisimme säikähdyksellä, sillä hänen olonsa parantui päivä päivältä eikä vajaatoimintaisella sydämellä jatkaminen olisi mahdottomuus.

Tiistaiaamuna hän oli herännyt normaalisti ihan pirteänä, tehnyt aamutoimet ja palannut sänkyyn odottamaan aamupalaa. Hänet oli tarkoitus siirtää takaisin Uuteenkaupunkiin myöhemmin sinä päivänä taikka keskiviikkona. Hän kuitenkin sai toisen sydänkohtauksen eikä sydän enää kestänyt sitä.

Järkytys oli suuri, kun äitini soitti minulle tuona aamuna. Tiesin, että jotain oli pielessä, koska hän soitti liian aikaisin. Luulin kuitenkin, että isoäitini tilassa ilmenisi ensin jonkinlaista heikkenemistä ja äiti soittaisi siitä mutta ei, kaikki oli jo ohi. En tiennyt, mitä tehdä. Tällaisten uutisten kuuleminen yksin ulkomailla… Ravasin asuntoani edestakaisin itkien ja täristen ja miettien, että kuuluuko nyt lentää kotiin. Ilmoitin pomoilleni niin Hollantiin kuin Suomeen ja Hollannin pomo kysyi heti, milloin lennän kotiin. Se kertoi, että kyllä, nyt kuuluu lentää kotiin.

Tiistai oli elämäni pisin päivä tähän mennessä, lensin kotiin siis vasta keskiviikkona. Kello ei vain yksinkertaisesti liikkunut eteenpäin. Minut teki suunnattoman surulliseksi kaiken lisäksi se, että olin jo perjantain uutisten jälkeen päättänyt, että haluan kertoa isoäidilleni pilatesstudiosuunnitelmistani. En ollut kertonut hänelle mitään vielä, sillä pelkäsin hänen reaktiotaan. Halusin kuitenkin uskoa, että hän olisi enemmän ylpeä minusta kuin kauhistunut. Viikonlopun puhelut olivat melko lyhyitä ja hän selitti enimmäkseen hyvännäköisistä mieshoitajista, jotka kävivät häntä kylvettämässä. Maanantaina olin kuitenkin päättänyt kertoa suunnitelmistani mutta juuri sillä hetkellä hänen piti lopettaa, koska hoitajat tulivat tekemään jotain. Ajattelin, että soitan sitten tiistaina uudelleen, kun eihän siinä nyt mikään kiire ollut, kun hänen olonsa oli paranemaan päin mutta miten väärässä olinkaan. Äiti kuitenkin uskoo, että parempi näin ja että isoäitini olisi vain kauhistunut suunnitelmistani. Haluan edelleen uskoa, että äiti on väärässä ja olisin tehnyt isoäitini ylpeäksi.

Lensin siis keskiviikkona kotiin. Oma asuntoni on tällä hetkellä remontissa, joten olin koko loppuviikon äitini luona. Puuhastelimme kaikenlaista, puhuimme isoäidistäni ja vietimme aikaa siskoni perheen kanssa. Hoidimme myös kaikenlaisia velvollisuuksia, joita läheisen kuolema luo. On muuten byrokraattista puuhaa kuolla Suomessa… Loppuviikko oli enimmäkseen mukava, emme oikein tainneet ketään vielä tajuta koko menetystä täysin.

Isoäitini olisi täyttänyt 86 vuotta keväällä. Häneltä jäi juuri näkemättä tyttärensä 60-vuotispäivä, johon olisi ollut enää vähän yli kuukausi. Isoäitini osasi olla rasittava. Hän teki kaikkensa pilatakseen meidän joulumme, kun ei itse niistä välittänyt, hän ei suostunut lähtemään kotoaan mutta kuitenkin syyllisti meitä, kun emme pitäneet hänelle enemmän suoraa. Olimme huolissamme hänestä usein, sillä hän jääräpäisesti asui edelleen yksin kotona, vaikka kunto vaihteli suunnattomasti. Mitään seniori-ihmisille tarkoitettuja turvavälineitä hän ei huolinut ja piti kännykkäänsä äänettömällä vähän väliä eikä näin ollen vastannut siihen. Hän oli myös hyvin ”vanhanaikainen” eikä oikein ymmärtänyt esimerkiksi nykypäivän työelämää. Hän pelkäsi robottien valtaavan työpaikat. Välillä keskustelumme olivat hieman turhauttavia (hänestä minun pitäisi esimerkiksi luopua kissoistani) mutta en siitä sen enempää hänelle sanonut, oli kuitenkin mukava keskustella hänen kanssaan.

Kaikesta huolimatta hän oli rakas isoäitini, viimeinen isovanhempi, joka minulla oli. Hän jaksoi kuunnella kuulumisiani viikoittain lähemmäs tunnin kerrallaan. Hän paistoi maailman parhaat lätyt sekä teki minulle aina sydämenilonkakun (hänen versionsa sydämensurunkakusta), kun näimme. Hän kannusti ja tuki minua eteenpäin, lauloi joka syntymäpäivä minulle hyvää syntymäpäivää puhelimessa. Hän oli harvoja, jotka muistivat nimipäiväni. Hän helpotti oloani, kun stressasin. Ompelutaitojeni ja matikkapääni lähde. Maksoi minulle viikkorahaa valmistumiseen asti…

Ainoana lohdutuksena tässä on se, ettei hän ehtinyt olemaan kuin muutaman päivän sairaalassa. Toki olisin omalta kannaltani toivonut, että olisin ehtinyt sanoa hyvästit mutta hän ei halunnut joutua sairaalaan yhtään kauemmaksi aikaa kuin on tarve. Isoisäni joutui aikoinaan makaamaan sairaalassa kolme vuotta niin, että pää edelleen toimi mutta liikkuminen heikkeni kokoajan. Isoäitini kävi katsomassa häntä melkein päivittäin ja joutuessaan seuraamaan isoisäni lipumista pois, ymmärrän täysin, ettei hän halunnut samaa kohtaloa ja nyt hän totisesti vältti sen.

Nyt istun koneessa matkalla takaisin Hollantiin. Pakko sanoa, että tekisin melkeinpä mitä vaan muuta mieluummin. Suru alkaa vasta iskeä, kun ikävä kasvaa. Tuntuu kokoajan, että pitäisi soittaa isoäidilleni tai kertoa hänelle esimerkiksi remonttini edistymisestä, kun hän oli siitä niin huolissaan. Koko Hollanti-hommasta meni vähän nyt maku ja halu olla kotona on suuri. Sille ei kuitenkaan nyt mitään mahda vaan on pakko koittaa ottaa viimeisistä viikoista komennuksella kaikki irti. Se oli myös isoäitini viimeinen neuvo minulle; maksa kissanvahdillesi, tsemppaa Hollannissa loppuaika ja pidä vähän hauskaakin. Niin se menee kuin on tällätty. Toivottavasti pystyn noudattamaan hänen neuvoaan.

Lopuksi vielä kiitos kaikille, jotka ovat tämän viikon aikana tukeneet minua ja eläneet kanssani tässä surussa. <3

Looking up to you. Kuva by @katrihaavistophotography